"Istun parvekkeella punaviiniä siemaillen. Takana avioero, edessä velat ja yksinhuoltajuus. Selailen kerääntyneitä, erääntyneitä laskuja.
Rästivuokrista olisi selvittävä ensin, etten lennä lapsineni kadulle.
Kun ihminen todella velkaantuu korviaan myöten ovat vaihtoehdot todella vähissä.
Pankista ei lainaa heru, koska luottotiedoissa on merkintä perinnän takia.
Sosiaalipalvelutoimistosta ei apua löydy, koska on edes vähäisiä palkkatuloja ja normiylijäämää vuosilta ennen Kristuksen syntymää.
Rahaa ei käytännössä ole, mutta toimeentulotuki-laskelmien mukaan perheeni pysyy elossa.
Kavereilta ei voi vipata, samassa veneessä, kun ollaan.
Seurakunnan diakoni kirjoittaa 17 euron maksusitoomuksen lähikauppaan, jossa tuijotetaan halveksivasti.
Kunnan järjestämästä talous- ja velkaneuvonnasta voisi saada apua.
Vuokrarästeihin jopa sosiaalista luottoa. Varaan ajan ja täytän hakemuksen.
Täältä saavat apua ne, jotka muuten kuolisivat velkataakan alle.
Haastattelussa tulee karu totuus julki. Kaupunki ja tarkastusvirasto ovat sitä mieltä, ettei minimipalkalla pysy lainanlyhennysaikataulussa.
Kolmen kuukauden vuokrat pitäisi kyllä maksaa, kun on lapsiakin.
Mutta lainaa ei silti saa.
-Menee budjetti liian tiukalle, velkaneuvoja sanoo tylysti.
Kaksi kuukautta on mennyt hukkaan virastoissa ja todisteiden keräilyssä.
Vuokravelka on kasvanut korkoa, masennus syventynyt, lastenhuoneen ovi on aina kiinni, kun äiti on stressin takia aina huonolla tuulella.
Yöt menee valvoessa kun mietin ratkaisuja taloudellisesta ahdingosta pois pääsemiseen.
Rikkaan miehen löytyminen on "neula heinäsuovasta"-osastoa, iltatöihin en voi mennä kun on pieniä lapsia. Huoraksi en ryhdy.
Yksityisyrittäjyys on liian nöyryyttävä tapa kuolla lisävelkataakkaan.
Stressi ei nollaannu edes rehellisellä kännillä ja yhden yön panoilla.
Luen lehdestä, kuinka eduskunnassa säädetään lakeja ja lasketaan normeja ns. hyvän elämän turvaamiseksi. Totuus kuitenkin on, että maksamme veroja, jotta yhteiskunnalla olisi varaa lakaista huonosti voivat kansalaiset maton alle.
Vaikka olenkin maksanut veroja koko elämäni, pitänyt kansalaisena yhteiskuntaa pystyssä, ei yhteiskunta tulekaan apuun hädän hetkellä.
Valtion laatimassa sosiaaliviraston toimeentulotuki-budjetissa ei muutaman tonnin velkani tunnu miltään, mutta verorahoillani rakennettu eduskunnan lisärakennus painaa vaakakupissa enemmän kuin minun ja lasteni elämä.
Saan ystäviltäni muutaman unilääkkeen. On pakko nukkua välillä.
Motivaatiota elämään ei löydy. Lapsetkin tuntuvat taakalta.
Ahdistaa kun ei voi tarjota rakkailleen mitään. Harrastuksiin ei ole rahaa ja uuden lelun kieltäminen lapselta sattuu enemmän kuin kirves takaraivoon.
Jatkuvaa penninvenytystä päivästä toiseen kunnes päässä naksahtaa.
Palkkapäivän aamuna tilaan taksin ja ajan suurimpaan lelukauppaan.
-Ostakaa mitä haluatte, äiti maksaa,sanon lapsilleni.
Taksi raksuttaa lelukaupan edessä. Enää ei ole väliä.
Lapset jäävät isänsä kotiovelle vilkuttamaan kun ajan taksilla kotiin.
Kirjoitan tämän artikkelin ja hyppään."
Syvästi kaivaten
Lapset ja sukulaiset
Ystävät ja työtoverit.
PS. Kyseinen henkilö voi jo paremmin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti