TEKOPYHYYDEN KLIIMAKSI

KEVA-kohu poiki ainakin sen, että nyt poliitikot spekuloivat hetken aikaa tekopyhästi pää punaisena poliittisten virkanimitysten epäoikeudenmukaisuutta. Tässä maassa on iät ja ajat kekkaloitu jäsenkirjoilla ja kiilailtu poliittisiin suojatyöpaikkoihin pätevyyden kustannuksella. Merja Ailuksen tapauksessa mopo lähti käsistä ja hänen päänsä on näennäisjämerästi ja malliksi pölkyllä. Tampereen yliopiston kunnallispolitiikan dosentti, Vantaan vihreiden Silvo Kaasalainen tylytti poliittisia virkanimityksiä television välityksellä mainitsemalla muutamia virhepistoja. Jos kaikkia nimityksiä tarkasteltaisiin kriittisesti ja objektiivisesti, tässä maassa lakaisisi iso luuta. Eli. On hygienisempää olla tekopyhä kuin aidosti hakijan pätevyyteen perustuvan nimitysreformin vankkumaton kannattaja. 

Merja Ailus sokeritopan huipulla. Mitä siitä, että kunnat köyhtyvät. Pääasia, että itsellä pyyhkii hyvin. (Kuva pöllitty Aamulehdestä)

Ylen aamulähetyksessä esimerkeiksi tapetille liisteröitiin poliittisista virkanimityksistä asiantuntijan mielestä kolme huonoa esimerkkiä: Ville Itälän (kok) nimittäminen Euroopan tilintarkastustuomioistuimeen, Merja Ailuksen (kesk) nimittäminen Kevan johtoon ja Päivi Nergin (kd) nimitys sisäministeriön kansliapäälliköksi.

Keskustan Kimmo Tiilikainen väisti kysymyksen Ailuksen poliittisesta mandaatista. Tietysti kun on vähän omakin lehmä ojassa. Jos katsotaan peräpeiliin, niin tässä maassa näitä poliittisia nimityksiä eri virkoihin on tehty koko itsenäisyyden ajan. (Tsaarin ajasta puhumattakaan) Milloin on valittu maaherraa, milloin kaupunginjohtajaa, milloin hallintoneuvostapaikkoja, valtionyritysten hallituksissa on aina ollut puoluepenkki vapaana, vakuutusyhtiöt ovat työllistäneet epäonnisia ja epäonnistuneita poliitikoita, (esimerkiksi valtionvarainministeri Iiro Viinanen kammettiin vakuutusyhtiö Pohjolan ruoriin) ja näin päin pois.

Suomessa elämän tarkoitukseksi on tullut poliittisen korrektiuden etuoikeus. Oikean värinen puoluepassi oikeassa paikassa ja työpaikka on turvattu. Ammattitaito, päätevyydestä puhumattakaan, ei ole edellytys. Rupeaa tuntumaan siltä, ettei tasavallassa ole enää muita kuin poliittisia työpaikkoja. Perusduunareita ei tietenkään lasketa. Pitää olla joku sakki jolle voi antaa virsua, kun taseet niin vaativat.

Tarkoitukseni ei ole olla pikkumainen, mutta ei sekään ole ihan korrektia, että puolustusministerinä puuhastelee lenkkeilyä, jalkapalloa, salibandyä, ruoanlaittoa ja veneilyä harrastava sivari. Tosin Matti Vanhasen kakkoshallituksessa valtiosihteerinä toiminut kauppatieteiden maisteri Haglund on kielitaitoinen mies. (ruotsi, suomi, saksa, englanti)
Tämä Ailus on puolestaan oikeustieteen kandidaatti. Ei finanssialan ammattilainen. Miten nämä tyypit ajautuvatkin niin kauas osaamisalueiltaan?

Erityispiirteenä suomalaiseen kähmintään kuuluu tietenkin, ettei hommasta erota, vaikka kunnia ja yleinen mielipide sitä vaatisi. Toisaalta täytyy salaa ihailla tätä poliittista paksunahkaisuutta.

Näinä avoimuuden päivinä sopii muistuttaa, ettei poliittinen broilerius voi olla ainoa tie kultakanttiin. Tässä maassa enemmistö koostuu taviksista. Duunareista, pienyrittäjistä ja ylipäätään raskaan työn raatajista, jotka eivät toivo mitään muuta kuin sitä, ettei heidän päälleen kustaisi. Ei veronmaksajina eikä äänestäjinä.

Eilen se sitten tapahtui. Ailus joutui eroamaan, mutta muhkean erorahan myötä. Tavallista jalankulkijaa kaikertaa, että miksi näitä huonosti hommansa hoitaneita johtajia palkitaan näinkin kohtuuttomasti. Kun duunari saa kenkää, kultaisesta kädenpuristuksesta ei ole tietoakaan. 

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288625185425.html

Rai rai rai...
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013112517762640_uu.shtml

SUOMI MYY MINERAALINSA POLKUHINTAAN

Samaan aikaan kun Talvivaara rimpuilee henkitoreissaan, ulkomaiset kaivosyhtiöt meuhkaavat Suomen maaperällä kuin siat vatukossa. Maailmalla suorastaan naureskellaan suomalaisten avokätisyydelle, mutta se ei tunnu meikäläisiä huolettavan. Suomalaiseen sanavarastoon ei näköjään kuulu sanaa protektionismi. Minusta on täysin käsittämätöntä, ettei valtiovalta puutu asiaan ja aja kiivaammin maan etuja kaivosasioissa. Nykytilanne on vähän kuin entisellä naisella: Aina perse auki vaikka istuu pankin päällä.

Minua ei henkilökohtaisesti enää vituta, vaikka tattibusiness pyörii italialaisten käsissä, taikut poimivat marjat ja neukut ostavat talot, kiinteistöt ja tonttimaat ja virolaiset onkivat kalat meidän vesiltä,  mutta se kyrsii, että malmit, metallit ja mineraalitkin niistetään.

STT:n uutisoiman jutun mukaan Suomi on kaivosyhtiöille jopa liian tuottoisa sijoituskohde, katsoo kansantaloudellisen metsäekonomian professori OlliTahvonen Helsingin yliopistosta.

 Hänen mukaansa monet maat ottavat niiden alueelta löytyneistä mineraaleista 10–20 kertaa suuremman korvauksen kuin Suomi. 

Täällä on tutkijan mukaan pitkälti tyydytty siihen, että kaivosyhtiöt tuovat työpaikkoja.

– Luovutaanko Suomessa kansallisvarallisuudesta ilman asianmukaista korvausta? Tämä on huoli, joka tutkijan on pakko esittää, Tahvonen sanoi torstaina eduskunnassa ympäristövaliokunnan julkisessa kokouksessa.

Monissa maissa valtio omistaa vielä löytämättömät mineraalit. Suomen lain mukaan löytäjällä on oikeus malmin hyödyntämiseen. Maanomistajalle on maksettava louhintakorvausta 0,15 prosenttia louhitun malmin arvosta ja 50 euroa hehtaarilta. 

Kanadalainen ajatushautomo Fraser Institute arvioi hiljattain Suomen maailman houkuttelevimmaksi kaivosteollisuuden sijoituskohteeksi. Tahvosen mukaan kärkisija mittauksessa tarkoittaa sitä, että tavaraa myydään liian halvalla.

Nyt herää aidosti kysymys, ovatko meidän päättäjämme välinpitämättömiä, kykenemättömiä vai aidosti idiootteja? Veikkaan kaikkia kolmea vaihtoehtoa. 
Tätä KEVA-kohua ei pitäisi sekoittaa tähän yhteyteen, mutta jos laitoksen toimitusjohtaja ei mukamas tiedä mitä rahoja pyörii missäkin omilla tileillä (Norjan lapsilisät), niin mitä nämä tyypit oikein puuhastelevat päivät pitkään.
Olisi toivonut Himaseltakin ehdotuksia vaikkapa uuteen talousajatteluun ja keinoihin, millä politiikka ja poliitikot voitaisiin korvata.
Tällä bändillä ei synny kuin paskabiisejä.

Protektionismi tarkoittaa taloustieteellisenä terminä valtion sisäisillä markkinoilla toimivien eli kotimaisten tuottajien suojelemista torjumalla ulkopuolista kilpailua esimerkiksi suojatullein, valtion suoralla tai epäsuoralla avulla, protektiivisin tariffein tai kiintiöin. 

Syitä protektionismiin ovat oman tuotannon suojaaminen, työllisyyden ja omavaraisuuden turvaaminen.

Protektionismi oli keskeinen osa merkantilismia. Liberalismin kannattajat ovat 1700-luvulta alkaen väittäneet protektionismin hyödyttävän vain valtion suojelullaan suosimia yrityksiä kansalaisten kustannuksella ja sanoneet vapaakaupan olevan yleinen etu.

Protektionismin vastustajien mukaan teollisuudenalojen suojelu tyypillisesti johtaa kilpailukyvyn heikkenemiseen, kun kilpailupaine ei enää pakota toiminnan tehostamiseen ja tuotteiden parantamiseen. 

Liberalismin perinteinen perustelu on suhteellisen edun periaate, jonka mukaan jokainen maa pärjää paremmin, jos tekee vain niitä tuotteita, joita maassa kannattaa tehdä, ja tuo muut tuotteet ulkomailta.

Tälle porukalle professori Tahvonen yritti tähdentää kanssallisomaisuuden tärväämisen turmiollisuudesta. Tarkastellessa alla olevaa ympäristövaliokunnan listaa, voi vain todeta, että Tahvonen on puhunut seinille.

http://web.eduskunta.fi/Resource.phx/valiokunnat/valiokunta-ymv01/index.htx?subpage=jasenet

ps. Anteeksi, että otin koko asian puheeksi.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013112617763740_uu.shtml

Ja sitten jos hoidetaan itse, käy näin:

http://areena.yle.fi/tv/2068312

20 SYYTÄ, MIKSI RUOKA MAKSAA SUOMESSA LIIKAA

Matkalla pellolta pöytään tapahtuu hämäriä asioita. Tässä 20 syytä, miksi suomalainen maksaa ruoastaan niin paljon. Asiat paljastuvat Seppo Konttisen kirjasta. Ruoan hinnasta tehdyt selvitykset ovat tähän asti olleet taloustoimittaja Seppo Konttisen mukaan tarkoituksenhakuisia. Esimerkiksi EU-jäsenyys ei laskenut hintoja.

Kaikille tuntuu olevan selvää, ettei nykyisessä ruoan roudaamisessa ympäri maailmaa ole mitään järkeä, mutta silti mitään asian korjaamiseksi ei tehdä. Toki on mukava saada etelän hedelmiä, mutta jos pitsan ainekset tulevat kolmesta eri maasta, ennen kuin se on suomalaisella kaupan tiskillä ja kuluttajalla, jotakin on pahasti pielessä.

Konttisen kirjoittama Suomalainen ruokalasku -kirja (Kustannusosakeyhtiö Siltala) selittää mitä tapahtuu, kun ruoka matkaa pellolta kaupan tiskiin.

Tässä 20 syytä, miksi laskumme on niin kova kuin se on:
1. Kilpailua ei ole. Kauppa on keskittynyt kahden toimijan – S-ryhmän ja Keskon – käsiin. Teollisuus on niin ikään keskittynyt kullakin ruoka- ja juomatuotannon alalla vain parin suuren toimijan käsiin. Ainoastaan kala- ja kalatuotemarkkinoilla ei ole kellään yli 20 prosentin markkinaosuutta. Asiasta on huomautettu EU-ssa, mutta mitään ei ole tapahtunut.

2. Vähittäiskaupan keskittyminen on Suomessa EU:n korkein, Italiassa alhaisin. Keskittyminen on johtanut siihen, että hinnoilla ei kilpailla. Tavarantoimittajat joutuvat antamaan suuria alennuksia, mutta ne eivät siirry kuluttajahintoihin.

3. Kun muualla Länsi-Euroopassa kaupan saama siivu ruoan hinnasta on laskenut, meillä se on noussut. Ruotsissa ja Tanskassa kaupan osuus on 37–39 prosenttia. Meillä se on 52 prosenttia.

4. Lidl ja Suomen Lähikauppa ovat liian pieniä pystyäkseen heiluttamaan markkinajohtajien asemaa. Oikeastaan keskittyminen on vain kiihtynyt Lidlin tulon jälkeen, kun SOK osti Suomen Lähikaupan suuret Euromarketit.

5. Kun kannattavia kauppapaikkoja ei ole saatavilla, ei tule myöskään kilpailua. Sen sijaan ABC-ketjulla ei Konttisen mielestä ollut vaikeuksia laajentua.

6. Kaupan omat merkit vievät hyllytilaa. Konttinen pelkää, että ne estävät tuottajien ja pienten valmistajien pääsyn tarjolle.

7. Kaksi suurta keskusliikettä tuntevat toisensa hyvin. Siksi niiden ostoehdotkin ovat yllättävän samanlaiset.

8. Bonuskortit maksavat. Mitä järkeä niissä on, kun ne ovat jo melkein kaikilla? Jos kortit leikattaisiin kahtia, ruoan hinta laskisi monta prosenttia. Myös järjestelmän ylläpito maksaa satoja miljoonia ja näkyy hinnoissa.

9. S-ryhmä siirtää asiakasomistajille kuuluvia voittoja  investointeina Venäjälle ja Baltiaan. Viime perjantaina avautui Pietariin jo kahdeksas Prisma.

10. Alko ja nykyään jopa kunnalliset palvelut pakottavat kansalaiset asioimaan uusissa suurissa liikekeskuksissa.

11. Turhaa mainontaa? Miksi ihmeessä joka päivä täytyy kertoa lehdessä, paljonko banaanit ja jauheliha maksavat? Ruokaa mainostetaan Suomessa enemmän kuin missään EU-maassa.

12. Nk. höyhenteoria toimii käytännössä. Kun hinnat maailmanmarkkinoilla nousevat, kuluttajahinnat pöllähtävät meillä ylös. Kun hinnat maailmalla laskevat, meillä ne leijuvat vain hiljalleen alaspäin.

13. Nollatutkimukset. Joku on aina jonkun asialla. Asiantuntijat ovat tässä maassa aina samoja. Pienet piirit pyörivät ja poliitikot siunaavat tämän kaiken.

14. Myös maataloustuottajat itse ovat elintarvikeyritysten omistajia. Konttisen mukaan keskittynyt ruokaketju peittoaa kuluttajien edut 3-0.

15. Myös monet yksittäiset tekijät nostavat hintoja, kuten viimeksi maksupalvelulaki, joka toi kaupalle 60 miljoonan lisälaskun.

16. Suomalainen suosii suomalaista mihin hintaan hyvänsä. Konttinen muistuttaa, että ruoan alkuperällä voidaan huijata.

17. Kuluttajille on syntynyt harhakuva, että joitakin tuotteita saa erikoishintaan. Sovitut ale-prosentit on kuitenkin leivottu jo etukäteen tuotteen hintaan.

18. Maatalouden kokonaistuottavuus on noussut, mutta tuottavuuden kasvu ei ole siirtynyt kuluttajahintoihin.

19. Elintarvikkeita kuljetetaan turhaan maasta toiseen muun  muassa tukipolitiikan takia.

20. Konttisen mukaan ruoan hinnasta keskustellaan edelleenkin liian vähän. Hän huomauttaa, että myös kuluttaja voi joskus itsekin katsoa peiliin.

Artikkeli perustuu toimittaja Seppo Konttisen haastatteluun ja hänen  kirjaansa Suomalainen ruokalasku (Kustannusosakeyhtiö Siltala). Kirjaa varten Konttinen kävi läpi tuhansia sivuja tutkimuksia, raportteja, vuosikertomuksia ja historiikkeja 1950-luvun lopulta aina tähän päivään.

PS. Olutindexi. Jos Kosovossa oluttuoppi maksaa 0.50 € ja Espanjassa 1.80 €, niin meillä se maksaa varmuuden vuoksi 4-8 €. Kaikki inisee yhteen ääneen, että ruoka on kallista, asuminen maksaa ja kaikki vaan maksaa. Tehdään sille asialle jotakin. Vai onko niin, että tässä maassa voi kiristään ruuvipenkkiä koko ajan ilman, että kuluttajat lyövät hanttiin. Markkinajohtajien "halpishinnat" hämäävät kuluttajaa, koska erotus nykäistään muiden tuotteiden hinnalla.

TOTAALINEN ASUNTOKUPLA NURKAN TAKANA

Kyllä on aikoihin eletty. Katselin tuossa Oikotieltä huvikseni Helsingin asuntojen hintoja. Pengerkadulla olisi tyrkyllä 53.4 neliötä, 2 huonetta avokeittiöllä ja kylpyhuoneella. Hintapyyntö 298 000 €. Yhtiövastike noin 500 € kuukaudessa plus vesimaksu 18 € kk per lärvi. Siihen sähköt ja yleinen sauna 20 € kuukaudessa. Mielestäni oikea hinta olisi noin 120 000- 140 000 euroa. En edes viitsi laskea hintaa markoiksi. Totean vaan, että asuntohommissa 
nakkimakkara on jämähtänyt aivojen tilalle.

300 000 euron katu. Helsingin asuntojen hinnoissa ei tunnu olevan enää mitään tolkkua. Jossakin vaiheessa katto tulee vastaan ja sitten alkaa alamäki. Vanhoissa omakotitaloissa tilanne on jo katastrofin partaalla.

Markka-aikana asiantuntijat vakuuttelivat, ettei devalvaatiota tule, mutta sehän tuli viikon sisällä. Nyt vakuutellaan, ettei asuntokuplaa ole, eikä tule, mutta voin vakuuttaa, että varmasti tulee.

Asuntojen hinnat ovat kohonneet Suomessa pilviin. Tilastokeskuksen mukaan kerrostalojen nimellishinnat ovat nousseet yli 77 prosenttia vuodesta 2000.

Taloussanomien Paavo Teittinen kartoitti tilannetta elokuussa näin:

"Tilanne on paha varsinkin pääkaupunkiseudulla. Tilastokeskuksen mukaan Helsingin ydinkeskustassa neliömetrin hinta oli viime vuonna huimat 5727 euroa, kun vuonna 2000 hinta oli reilut 2800 euroa ja vielä vuonna 2006 vajaa 4300 euroa.

Turun yliopiston akatemiatutkija Elias Oikarisen mielestä asuntohintojen romahduksen vaaraa ei tällä hetkellä ole näkyvissä.

Hänen mukaansa nykyistä tilannetta ei voi millään verrata 80-luvun lopun tilanteeseen.

– Silloin oli asuntohinnoissa kupla, ja hintojen romahdusta voimisti talouden romahdus. Tällä hetkellä ei mitään kuplaa suhteessa vallitseviin fundamentteihin ole näkyvissä, Oikarinen sanoiTaloussanomille.

Olosuhteet ovat nyt Suomessa täysin erilaiset kuin aiempien kriisien aikaan. On siis turha pelätä kahden aikaisemman asuntoromahduksen kaltaista tilannetta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei ongelmia olisi.

– Helsingissä tiettyjen asuntojen hinnoilla ei ole mitään ylärajaa, kun taas taantuvien teollisuuspaikkakuntien asunnoilla ei ole kohta mitään arvoa, sanoi Suomen Pankin tutkija Antti Kuusterä Taloussanomille.

Kuusterää huolestuttaa erityisesti erittäin voimakas alueellinen eriytyminen asuntojen hinnoissa, mikä on alkanut 2000–luvulla.

– Tätä ongelmaa ei olla lähdetty vielä ratkaisemaan ollenkaan.

Oikarinen taas painottaa laman merkitystä asuntohintojen kehitykseen.

– Tietysti hinnat voivat pudota paljonkin, jos Suomi lähtee tästä Kreikan ja Portugalin tielle vajoamaan, Oikarinen sanoo.

Oikarisen mukaan esimerkiksi työttömyysasteen tuplaantuminen johtaisi todennäköisesti asuntojen hintojen kaksinumeroiseen laskuun.

– Selvää on, että yleinen taloustilanne näkyy suoraan asuntojen kysynnässä."

Vaikka tässä ei haluaisikaan olla pessimisti, joka kastuu ennen sadetta, tilanne muistuttaa vaarallisesti 90-luvun tilannetta.

Näin lyhykäisesti silloin. 

Asuntomarkkinoiden romahdus Suomessa vuonna 1990 oli tapahtumasarja, jossa asuntojen hinnat nousivat voimakkaasti 1980-luvun lopulla, ja romahtivat muutamassa vuodessa taloudellisen laman myötä. Samalla romahti huipussaan vuonna 1990 ollut asuntotuotanto kuuden vuoden aikana runsaaseen neljännekseen. Suuri joukko kotitalouksia ylivelkaantui ja joutui vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Rakennusalan työttömyys nousi huippulukuhin ja huomattava osa alan resursseja siirtyi muille aloille. Rakennusalan konkurssit lisääntyivät rajusti ja kohdistuivat myös kaikkein suurimpiin yrityksiin.

Vaikka nyt saa, jos saa, lainarahaa halvalla, mikään ei takaa sitä, että kun pankkien laarit ovat täynnä, korot nousevat ja pankit lunastavat arvoasuntoja pilkkahintaan.

Julkisessa keskustelussa on usein väläytelty uuden asuntokuplan syntymistä Suomeen. Asuntojen hinnat ovat nousseet tasaisesti, ja reaalinen keskihinta oli 2005 sama kuin huippuvuonna 1989. Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos ennusti 2005 asuntojen hinnan laskevan suurissa kaupungeissa keskimäärin 2–4 % vuodessa 2006–2008.

Tilanne on kuitenkin erilainen kuin 1990; asuntomarkkinat eivät ole enää homogeeniset läpi maan, vaan paikallisesti eriytyneet, ja talous on osa Euroopan talousaluetta. Asiaa kommentoi Rahoitustarkastuksen johtaja Kaarlo Jännäri helmikuussa 2007:

"Kun ... näyttää ilmeiseltä, että varsinkin kasvukeskuksissa asuntojen hinnat ovat asuntoluottojen kasvun siivittäminä karanneet kestämättömälle tasolle, voi pelätä, että Suomessa on seuraavassa laskusuhdanteessa odotettavissa jonkinasteinen asuntojen hintakuplan puhkeaminen. EU-jäsenyys ja kuuluminen eurovaluutta-alueeseen suojannevat Suomea kuitenkin 1990-luvun alun kaltaiselta pahalta kriisiltä." 

Tämän päivän tilanne on se, että rakennustoiminta on jumissa, kotitaloudet velkaantuvat ja ostovoima heikkenee tasaisesti. Ihmisiä irtisanotaan joka päivä. Eli tilanne muistuttaa huolestuttavasti 90-luvun tilannetta muuten paitsi korkojen suhteen, jotka kipusivat pahimmillaan tuonne 18 prosentin kieppeille ja ihmiset jäivät kahden asunnon loukkoon.

On syytä muistaa, että liiallinen innostuneisuus ja ylenpalttinen usko talouden gurujen horinoihin sokeuttaa. Asunnon ostaja uskoo helposti, että koti ns. hienolla alueella on onnen avain, voi olla ehkä liian löyhä lähtökohta. Toki gloriasta voi maksaa ylihintaa, mutta tilanteet vaihtelevat.

Yksi asia on kuitenkin varma: Ainutkaan kahden huoneen luukku ei ole kolmen sadan tonnin arvoinen. 

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Hallituksen+huomio+on+suunnattava+nyt+kotimarkkinoille/a1383545679714 

http://www.uusisuomi.fi/asuminen/64127-synkka-luku-asuntokaupasta-15 

NETTIKALMISTON UUMENISTA

Tätäkin tuli veivattua tuossa vuosituhannen alussa. Kyllä aika rientää.

Tuote oli -kuinkas muuten- aikaansa edellä.