KIRJANURKKAUS: Tätä kirjaa suosittelen: IHMISPEDOT

Harvoin tulee yhtä hämmentyneen höntti olo, kuin tätä Micael Dahlénin kirjaa Ihmispedot lukiessa. Onneksi tein sen auringonpaisteessa. Tukholman kauppakorkeakoulun professori Dahlén vatvoo perusteellisesti monelta kantilta miksi tavalliset nuoret naiset väittävät Facebookissa sarjamurhaaja Dorothea Puentea isoäidikseen? Miksi miehet haluavat, että uhrinsa lihaa syönyt Issei Sagawa maalaa ruoka-aiheisia tauluja heidän tyttöystävistään? Miksi päästäkseen tapaamaan Charles Mansonia on oltava valmis jonottamaan jopa vuoden? Miksi äitinsä niskat taittaneen Peter Lundinin elämäkerrasta tuli Tanskassa myyntimenestys? Ja mikä yhteys tällä kaikella on siihen, että televisionkatsoja näkee viikossa keskimäärin 17 murhaa. Fiktiivistä tai tosielämässä tapahtunutta?

Ihmettelin tätä tavisten kiinnostusta rikollisiin jo kolme vuosikymmentä sitten, kun haastattelin Matti "Volvo" Markkasta Kumlan vankilan bunkkerissa Ruotsissa. Yksi ehto haastattelulle oli, että Volvo halusi hillitä itseensä kohdistuvaa idolisointia.

-Vankila ei ole herkkupaikka, eikä minusta kannata ottaa esimerkkiä, Volvo painotti. Volvo kertoi saavansa vankilaan jatkuvasti "ihailijapostia" ja naimatarjouksia kuukausittain tuntemattomilta naisilta.

Eräs nainen otti suoraan yhteyttä allekirjoittaneeseen ja vänkäsi Volvon yhteystietoja, koska hänellä oli pakottava tarve saada kontakti Pohjoismaiden tunnetuipaan ryöstäjään. Hän oli kuulemma keskustellut asiasta vakavasti miehensä kanssa.

Tukholman Normalmstorgetilla vuonna 1973 Jan Erik Olssonin käynnistämä pankkiryöstö panttivankeineen teki ryöstäjän vaatimuksesta vankilasta vapautetusta ja pankkiin kuljetetusta Clark Olofssonista episodin varsinaisen tähden. Panttivankien myönteinen suhtautuminen ryöstäjiin synnytti kriminologi ja psykiatri Nils Bejerotin suussa maailmanlaajuisesti nykyään käytetyn termin Tukholman syndrooma. Ja Clark Olofssonista, pikkurikollisesta, tuli superjulkkis ja rock-tähtiin verrattava idoli.

Clark Olofsson jatkoi jokseenkin surkeaa rikollista uraansa heti vapauduttuaan vankilasta ja istuu kiven sisässä tätä nykyäkin. Otsikoissa mies pysyy tiiviisti vuodesta toiseen.

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Norrmalmstorgin_pankkiry%C3%B6st%C3%B6

Steen Christensen oli tuomittu Tanskassa vuonna 1992 kahdentoista vuoden vankeuteen useista pankkiryöstöistä, panttivankien ottamisesta ja raiskauksesta. Vankilaviranomaiset päästivät Christensenin Vridslöselillen vankilasta vuoden 1997 syksyllä vartioimattomalle lomalle poliisin vastustuksesta huolimatta. Christensen karkasi loman aikana Suomeen ja tappoi kaksi poliisia.

Tanskalaislehti Berlingske Tidende ilmoitti 7. helmikuuta 2000 Christensenin avioituneen suomalaisen naisen kanssa, joka odotti hänelle lasta.

-Tapa muutama ihminen ja heitä vähän verta päälle, se toimii Charles Manson oli sanonut Micael Dahlénille.

Ote Dahlénin asiaa pohtivasta kirjasta:

Pakenemme mustavalkoista tyhjää arkeamme ja meitä rajoittavia normeja. Pakenemme yleismaailmallista sopimusta siitä, että murha on kaikkein inhottavin asia, minkä ihminen voi tehdä. Draamantutkijat puhuvat usein eskapismista, siitä tarinan piirteestä, joka sallii yleisön siirtyä henkisesti ihailtavampaan paikkaan kuin missä he fyysisesti ovat. Ja Hollywoodissa opin, että murha on parasta mahdollista draamaa.

-Kakki haluavat tehdä pahaa, mutta kukaan ei halua rangaistusta siitä, Issei (ruumiin syöjä) totesi Dahlénille.

-Niinpä he käyttävät minua.

Ehkä meistä tulee tappajien faneja, koska he ylittävät rajan, jota emme itse voi emmekä salli itsemme ylittää, jonka ylittämista emme edes myönnä ajattelevamme.

-Tanska tarvitsee minua. He tarvitsevat yhteisen vihollisen pysyäkseen yhdessä. Ilman minua he olisivat onnettomia, Peter Lundin järkeili puolestaan.

Micael Dahlén.

Ja Dahlén pohtii: Ehkä halu paeta niiden rajojen sisältä, joita olemme itsellemme asettaneet, ja sisällämme elävät muinaiset vaistot, jotka ovat tehneet rajat välttämättömiksi, voisivat selittää, miksi murhaoikeudenkäynnit ja oikeudenkäynnit ylipäätään (mm. Anneli Auer) ja teloitukset ovat houkutelleet joukoittain katsojia kautta vuosituhansien aina antiikin Kreikasta ja Roomasta niihin kiihkeisiin mediatapahtumiin saakka, jotka Charlien, Peterin, Dorothean ja Issein vangitsemisesta seurasivat.

Historian kirjoissa kerrotaan rock-konsertteja muistuttavista tapahtumista, joihin ihmiset tulivat kaukaakin katsomaan murhaajia ja ostivat tilaisuuden kunniaksi pikkupurtavaa ja matkamuistoja.

Esimerkiksi David Berkowitz, 44-kaliiberinen tappaja, joka lumosi New Yorkin 1970-luvulla saavutti kiinni jäätyään sellaisen määrän mainetta ja rahaa brändinimellään Son of Sam, että säädettiin hänen nimeään kantava laki, jotta tuomitut tappajat eivät voisi hyötyä rikoksistaan huomattavan pitkään aikaan teon jälkeen.

Tanskalainen äidin murhaaja Peter Lundin kiteytti asiaa toteamalla, että jos se tuottaa rahaa, se on teollisuutta.

Ja murhaajien nimillä, keittokirjoilla, taiteella ja ties millä krääsällä tehdään rahaa.

Esimerkiksi Manson-brändi on tuottanut miljoonia dollareita.

Eräs Jessie niminen apuhoitaja Wyomingista on nimennyt sarjamurhaaja Dorothea Helen Puenten äidikseen Facebookissa.

-Tiedänhän minä, ettei hän ole oikea äitini, mutta se kuulostaa hienolta eikä kukaan uskalla haastaa minulle riitaa.

Puente itse kertoo, että ihmiset eri puolilta maailmaa haluavat hänet ystäväkseen, äidikseen tai isoäidikseen.

Dahlén tunnustaa, että hänkin on osa tätä murhaajabrändiä.

-Tämä kirja on syntynyt omasta pakkomielteestäni ja kyvyttömyydestäni päästä eroon kysymyksistä, jotka ovat viime vuosina täyttäneet mieleni. Kirja on tulosta kierosta tarpeestani tehdä epänormaaleja kokeita saadakseni vastauksia kysymyksiini sekä maanisesta vimmasta matkustaa maailman toiselle puolelle tapaamaan ihmisiä, jotka ovat ylittäneet inhimillisyyden ylittämättömän rajan.

IHMISPEDOT (Micael Dahlén)

ISBN 978-951-796-835-5

Suomennos: Tuija Tuomaala

Manson, Puente, Lundin, Sagawa ja Berkowitz.